"Olen asunut melkein koko ikäni Mannerheimintiellä maailman toiseksi vanhimmassa aravatalossa. Vanhin on Simolan Roopen pyöräkorjaamosta kuulu naapuritalo. Kävin silti ensimmäistä kertaa kaljalla meilahtelaisessa ravintola Kuusihokissa vasta joskus 90-luvulla. ... Meilahtelainen Kuusi- eli Käpy- eli Risuhokki ei ole mikään vauhtipaikka. Aina silti jotain pientä sattuu. Yli sadan kotimaisen elokuvan tekoon osallistunut apulaisohjaaja tuli talvella taksilla Krunikasta Risuhokkiin yllään pelkät pikkuhousut ja rintaliivit. Mikä ettei? Nadja nimenomaan käskettiin paikalle sellaisena kuin oli." (s. 176-177)

"Yhä on Kolme Kruunua paikka, jossa runorenttu voi tasa-arvoisesti vaihtaa näkemyksiään jalkaväkimiinoista pääesikunnan upseerin kanssa. Yhä on Kruunussa valkoiset pöytäliinat ja funkkissisustus. Yhä lukee Kolmen Kruunun ovessa Ravintola I lk. Niin pitääkin." (s. 142)

"Ravintolan historia on kirjava. Se alkaa kieltolain kurjimuksesta, sitten ilmestyivät merimiehet ja kalastajat. Heitä seurasivat seuraa tarjoavat tytöt. Tätä synnillistä elämää jatkui pitkälle 1970-luvulle saakka. Parhaimmillaan ravintolassa istui oma taksikuski, koska asiakkaita riitti enemmän kuin lähimmältä tolpalta." (s.232)

"Minä kerron kakkajutun. Tämä saattoi tapahtua Aapelissa, siis Bosporissa, eli siinä vanhassa Kolmospesässä, josta olimme lapsina hakeneet vanhempiamme. Lisää poukkoilua. Jokaisessa bändissä on vähintään yksi perverssi jäsen. Se kuuluu asiaan. Yhdellä rokkijätkällä tämä perversio liittyi ulostamiseen. Hänellä oli lisäksi outoja lahjoja, jotka nostivat hänen mainettaan piireissä. Yksi näistä lahjoista oli se, että hän pystyi tiettyjä lihaksia jännittämällä kakkimaan sormenpäänkokoisia rakeita. Kerran tämä mainio mies meni Aapelin vessaan puhtaan rasteroidun tuhkakupin kanssa. Ja kakki rakeita, suoraan kuppiin. Sitten hän tarjosi rakeitaan suklaarusinoina toisen bändin rokkijätkille. Yksi otti. Ja sitten naurettiin. Paitsi se yksi. - Huumoria, huumoria! joku huusi. Ja kohta se yksikin jo nauroi, tai ainakin hymähti. Mehän olimme veljiä keskenämme. Ja veljelle saa syöttää paskaa. Että syntyisi juttuja. Niitä, jotka pitävät meitä yhdessä." (s.12)

"Vielä 80-luvulla kapakkailta oli taito- ja tahtolaji, monivaiheinen selviytymiskisa, kestävyysturnaus. ... Turnauksen kolmas ja kriittinen vaihe on kadonneen tarjoilijan metsästys. Tarjoilijoita pelätään ja kunnioitetaan heidän kantamansa arvokkaan lastin vuoksi. Tarjoilijoilla on reviirinsä, pöydät joihin he tarjoilevat, eikä toisen pöydän tarjoilijalta ole lupa tilata. Pöydistä pöytiin ei huudella eikä pöytien välillä rampata. Istumapaikan vaihtoa voi anoa, mutta siihen tulee olla painavat syyt. Juoman vanhasta pöydästä uuteen kantaa tarjoilija. Jos kantaa itse, napsahtaa porttari. Valkoviini on Porvoon lankkua ja punaviini Erkin pikakivääriä. Muita merkkejä ei tule eikä tilata. Keskioluen takia on turha vaivata tarjoilijaa. 'Mene kotiin keppanaa juomaan, viet oikeilta asiakkailta paikan.' Jos palveluun tyytymätön erehtyy pyytämään hovin paikalle, puolivuotinen porttari kilahtaa tilille. Asiakkaan pitää ymmärtää oma paikkansa ravintolaketjussa. Se on viimeisenä." (s.180-182)

"Pikkupoikana kiertelin äitini värväämänä vakoojana kurkistelemassa Vinkkelin, Oivan, Klaavan ja Tenkan ovenraoista, missä isäpuoleni istui palkkapäivän iltaansa, jotta äiti olisi saanut pelastetuksi edes tilipussin rippeet. Tavallisesti onnistuin urkkimaan, missä Onni uutteroi tallentamassa viikon tienestejä poskisäästöpankkiin, mutta siitä huolimatta ilta päättyi lähes poikkeuksetta valomerkkiin eikä äitini vetoomuksiin. Usein valomerkki yllätti Onnin juuri Tenhossa. Vanhoina hyvinä kurin ja järjestyksen aikoina ravintoloissa sovellettiin niin sanottua voileipäpakkoa. Kahden grogin, viinilasin tai oluen välein joutui tilaamaan syötävää, jotta juomatarjoilu jatkuisi. Yleensä tilattiin talon halvin voileipä. Kun isäpuoli valomerkin jälkeen hoippui kotiin, ratsasin nälissäni hänen päällystakkinsa taskut ja löysin lähes aina läjän servetteihin käärittyjä pakkosmörgareita. Opin tietämään, miltä sillivoileipä maistuu." (s. 149-150)

"Paljon Lost & Foundin vetovoimasta kertoo tarina italialaisesta arkkitehdista, joka muutti työn perässä Suomeen väliaikaisesti asumaan. Muutaman kuukauden jälkeen mies rehvasteli karttuneella kielitaidollaan. 'Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, Annankatu kuusi', hän laski ylpeänä suomeksi." (s. 257)

"Sanavalmiutta arvostetaan, ja sitä, että maksaa velkansa. Hirsipuuksi kutsutussa juottolassa istuu aamuyhdeksästä iltahämäriin kaljavaasit kovettuneissa kourissaan noin parinkymmenen keski-ikäisen miehen ja muutaman samoihin lukuihin yltäneen naisen muodostama kantapeikkojen perusjoukko. He ovat työttömiä, Wärtsilän telakalta kenkää saaneita ja monien muiden alojen duunareita. Tietävät kaiken talojen rakentamisesta, metallialan hommista, autoista ja varsinkin viinan iloista ja kiroista. Pöytäviina on täällä huonekaluviinaa. Oma lukunsa ovat kalastajat, jotka eivät puhu koskaan mistään muusta kuin kaloista, veneistä ja saaliiden määrästä. ... Kalastajilta saa, kun ymmärtää ajoissa tilata, huokean jouluhauen ja -siian pöytäänsä." (s. 37-38)

"Vuosituhannen lopun juhannukset olivat Helsingissä paljon nykypäivää hiljaisempia. Bottoms Up oli yksi niistä hyvin, hyvin harvoista kohtaamispaikoista, jotka kaupunkioloihin jääviä yksinäisiä halusivat ilahduttaa. Eräänä juhannuksena, kun kansoitin Bottomsin kuusi-istuimista aurinkoterassia kahden muun ihmisen voimin, saapui neljännen sitsin kuluttajaksi Kalevankadun laulava talonmies Sepi Kumpulainen kitaroineen. Ja heitti meille muutaman biisin keikan, kunhan ensin luvan meiltä kysyi." (s.45)

"Parikymmentä tuopittelijaa vetävän kopin jukeboksissa oli vanhaa suomalaista iskelmää, Sinatraa ja Billie Holidaytä, mutta onneksi ainoastaan pari rockin renkutusta. Sisällä ei koskaan tiennyt mikä vuodenaika ja minkälainen ilma ulkona oli, koska tupakansavulta ei nähnyt ulos ja kantikset pukeutuivat aina samoihin vaatteisiin. Yksi heistä oli ikuisesti vihreään talvipomppaansa pukeutunut eukko joka istui joka ilta yksikseen samassa nurkassa. Päivällä hän oli hiljaa, illalla humalaan tullessa alkoi höpistä itsekseen ja juttujen ollessa riittävän hyviä hän naurahti niille hilpeästi. Hänelle yritti pitää seuraa seitsemänkymppinen karpaasi joka voitti yhtä katkeraa kertaa lukuun ottamatta kaikki tietokilpailut joita hän päivittäin paikassa piti. Humalaan tullessaan ukko otti asennon ja alkoi paasata talvisotahenkistä militaristipropagandaa, kunnes jompikumpi henkilökunnasta käski hänen pitää turpansa kiinni." (s. 59-60)

"Laiskan Karhun keittiö ei varsinaisesti edusta haute cuisinea, mutta halutessaan sieltä saa makkarakeiton, vorschmackin tai sillivoileivän. Useimmat asiakkaat tosin tyytyvät hanakeittoon, eikä kukaan tule Laiskikseen vain sen ruokien takia. Vaikka olen nähnyt sellaistakin tapahtuvan. Nuori lievästi kehitysvammainen mies tilasi baarissa keiton ja jaffan, ja maksaessaan sanoi ilme vakavana: 'Maksan euron nyt ja loput maanantaina.' Maksujärjestely kävi päinsä. Vieressä istuva toverini ilmoitti haluavansa lauseen hautakiveensä." (s. 75)

"Eräänä kesänä saavuin kunnianhimoisesti kahville Hietsusta rantavaatteissa 'yhdelle' polkupyörällä. Yllättäen alkuillan visiitti venyi taas pikkutunneille, mutta neuvokkaat baarimikot ottivat sykkelin narikkaan talteen, jottei se häipyisi yöllä Kampin kriminaalien mukaan. Unohdin aktiivisesti pyörän olemassaolon. Lisäksi kapakan soppi oli tuhannesti turvallisempi kuin yksikään pyöräteline tai -kellari. Kunnes eräänä iltana baarimestari Eki Eskobar ilmoitti: 'Sulle ei muuten myydä mitään, ennen kuin tsirppi roudaat ton fillaris vittuun täältä.' Kannoin kylmän viileästi pyörän takaisin kadulle. Ja tilasin tuopin." (s. 201)

"Kaivohuoneelle haluavat kaikki. Historia tuntee toinen toistaan kekseliäämpiä sisäänpyrkimisyrityksiä, joista perinteinen 'etsä tiedä kuka mä oon' on kevyimmästä päästä. Eräs nykyään jo laajalti tunnettu suomalainen malli ja hänen lakimiesystävänsä kyllästyivät jonottamiseen ja päättivät käyttää kiertotietä. Kaivon iso ja kesäiltoina täpötäysi terassi on kehystetty Kaivopuiston puolelta korkealla aidalla, jonka yli parivaljakko keksi kiivetä. Terassin puolelle, keskelle samppanjaa kumoavaa seuruetta mätkähti polvilleen ensin malli, joka onnistui - tosin myötähäpeilevien katseiden saattamana - pääsemään mukaan juhlintaan. Muutamaa metriä sivummalta korkeushyppynsä suoritti lakimies, joka ehkäpä hienoisesta humalatilastaan johtuen putosi aidan sisäpuolelle vatsalleen - suoraan terassia valvovan portsarin jalkoihin. Turha varmaan mainita, että portit aukesivat lainoppineelle ulospäin.